Turvallisuusseminaarin terveiset

Maaliskuun loppu toi minulle monia ensimmäisiä kertoja. Ensimmäistä kertaa laivalla. Ensimmäistä kertaa Ruotsissa. Ensimmäistä kertaa Turvallisuusmuseon ja Huoltovarmuusorganisaation ”Tätä et kuule muualla®️” -turvallisuusseminaarissa.

Ruotsin – Nato-sotalaivoineen – ehdin nähdä vilaukselta laivan ikkunasta. Matkasta meren yli en myöskään erityisemmin nauttinut, koska viihdyn paremmin soutuveneessä tai kanootissa. Mutta turvallisuusseminaari oli kerrassaan mainio kokemus. Kutsun sitä muuten vanhasta tottumuksesta museoseminaariksi. Sillä nimellä tapahtuma meillä kotona aina tunnettiin.

Jouko Ahonen seminaarin järjestäjäorganisaatiosta soitti minulle syksyllä ja tiedusteli, olisinko kiinnostunut pitämään luennon Turvallisuusmuseon risteilyllä maaliskuussa. Asiaa ei tarvinnut kovinkaan kauaa miettiä. Kun olin varmistanut muutamaan kertaan, että he kokivat tutkimieni asioiden olevan yleisön näkökulmasta kiinnostavia, vastasin myöntävästi ilahduttavaan kutsuun.

Vaikka en ole työskennellyt turvallisuusalalla kuin kahden vuoden ajan rahoittaessani opintojani, Turvallisuusmuseon toiminta ja museoseminaarit ovat olleet minulle hyvinkin tuttuja. Isäni Markku Vuorela oli museon perustajajäsen ja osallistui keskeisesti myös seminaarisarjan suunnitteluun heti alusta alkaen.

Itsekin sain perehtyä museon toimintaan vähäisessä roolissa, kun olin mukana tekemässä ensimmäisiä harjoituksia museon 360-asteen videoiden siirtämisessä verkkoon. Myöhemmin työstä otti vetovastuun siskoni Maaret, joka huolehti monia vuosia museon verkkopalveluista.

Myöhempinä aikoina muodostui pieneksi perinteeksi, että kun museoseminaarin ajankohta alkoi lähestyä, soitti isä minulle kysyäkseen suosituksia sopivista kollegoista, jotka osaisivat kertoa kulloinkin ajankohtaisista aiheista, joiden ympärille seminaarit rakentuivat. Itse en kuitenkaan koskaan osallistunut seminaareihin. Niiden aihepiirit ja käsittelytavat karkasivat sen verran etäälle omasta työstäni, ettei ollut perusteltua osallistua niihin työaikana.

Tätä taustaa varten voitte ymmärtää, miksi Ahosen puhelu ja ystävällinen kutsu saapua luennoimaan seminaariin oli minulle niin ilahduttava. Minusta tuntui, että saatoin nyt omalla panoksellani edesauttaa isälle hyvin tärkeän toiminnan jatkumista ja nähdä samalla, millaisen kokonaisuuden hän ja muu museoväki olivat hieman yli vuosikymmenen aikana saaneet rakennettua.

Antoisa seminaari

Seminaarin anti oli sekä henkilökohtaisesti että ammatillisesti palkitseva. Olin etukäteen varautunut käyttämään matkan osin muiden töideni parissa, mutta päädyinkin kuuntelemaan kaikki luennot. Tämänkertaisen seminaarin pääosassa oli kokonaisturvallisuuden varmistaminen poikkeusoloissa, mikä merkitsi luonnollisesti keskittymistä Ukrainan sodan ja kansainvälisen geopoliittisen tilanteen kehitykseen.

Kriisit ovat keskeisessä asemassa myös omassa tutkimustyössäni, jonka kohteena on rikollisuuden ja kontrollin kehitys pitkällä aikavälillä. Nyt sain kuulla asiantuntijoiden näkemyksiä ajankohtaisista kriisiajoista, varautumisesta ja suojautumisesta.

Käytännössä kaikki seminaariosallistumiseni suuntautuvat tieteellisiin konferensseihin, joissa aiheita käsitellään hieman erilaisista lähtökohdista kuin museoseminaarin kaltaisissa, ammattiyhteisölle suunnatuissa tapahtumissa.

Ammattilaisille puhuttaessa näkökulmat ovat konkreettisempia ja käytännönläheisempiä: miksi organisaatiosi kannattaa varautua poikkeusoloihin ja mitkä ovat parhaat varautumisen käytännöt. Tämä asetelma tuotti mielenkiintoisen ammatillisen haasteen. Otaksuin osallistujien odottavan konkreettista hyötyä luennoista. Miten vastaisin tuohon odotukseen, kun päivittäinen työni keskittyy historiallisiin oikeustilastoihin, esimerkiksi 1800-luvulla tuomittujen rikosten määriin?

En ollut myöskään koskaan aiemmin luennoinut yliopiston tai tieteellisten konferenssien ulkopuolella, mikä tuotti hieman lisää päänvaivaa käsittelytavan valintaan. Aikani asiaa pohdittuani päädyin siihen, että yksinkertaisesti annan tilan perustutkimukselle ilman turhia krumeluureja.

Nälkää, sotia ja talouskriisejä – rikollisuus ja kontrolli poikkeusoloissa

Kerroin luennossani, miten rikollisuus ja kriminaalipolitiikka ovat kehittyneet Suomen historiallisten kriisiaikojen yhteydessä. Kaikkia poikkeusoloja yhdistää niiden taipumus tuottaa voimakkaita rikosaaltoja, mutta lisääntyneen rikollisuuden luonne vaihtelee sen mukaan, millaisesta kriisistä on kyse.

Talouskriisin ja nälänhädän aikana varkauksien ja omaisuusrikosten määrä kasvaa, kun taas sodat ja poliittiset kriisit tuottavat ennen muuta väkivaltaa. Samalla tavalla toistuvana kaavana on ollut, että kun kriisiajat tuottavat rikollisuusongelmia, reagoi valtio siihen ankaralla kriminaalipolitiikalla.

Poikkeusolot loppuvat aikanaan, ja niiden aiheuttamat rikosaallot laantuvat ikään kuin luonnostaan, mutta jäljelle jää edelleen ankara ja usein hyvin kallis rangaistusjärjestelmä. Samanlaiset ilmiöt ovat toistuneet kerta toisensa jälkeen suomalaisen ja muidenkin pohjoismaisten yhteiskuntien poikkeusolojen aikana. Historiallisten kehityskulkujen toistuvuudesta juontuu myös mahdollisuus ottaa niistä oppia tulevaisuutta silmällä pitäen.

Seminaarin muiden luennoitsijoiden puheista opin uutta tulevien kriisien uhan todennäköisyydestä ja niihin varautumisesta. Historiallinen kriminologia – tieteenala, jota edustan – voi osallistua keskusteluun omalla näkökulmallaan: Tulevaisuudessakin poikkeusolojen voidaan odottaa tuottavan voimakkaita rikosaaltoja ja poliittista painetta reagoida niihin (yleensä täysin hyödyttömästi) ankaralla kädellä. Kun tiedämme tämän etukäteen, voimme yhteiskuntana varautua siihen. Kenties osaamme varautumisen ansiosta toimia kriisin kohdatessa viisaammin kuin edeltäjämme, kenties emme.

Seminaarin aikana puristin monen henkilön kättä. Useiden nimet olivat isän puheista entuudestaan tuttuja, vanhoja aikojakin muisteltiin. Kuulijat kiittivät mielenkiintoisesta luennosta ja kertoivat oppineensa paljon uutta. He olivat ehkä tehneet saman havainnon kuin itse olin tehnyt kuunnellessani muita luennoitsijoita, joista lähes kaikki olivat ammattilaisia eivätkä tutkijoita.

Akateemiset tutkijat ja käytännön työtä tekevät ammattilaiset kohtaavat toisiaan liian harvoin, eivätkä he pääse jakamaan riittävästi näkemyksiään ja tietojaan. Meillä olisi paljonkin opittavaa toisiltamme, jos useammin jalkautuisimme samoihin tiloihin keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia.

TURVALLISUUSMUSEON TUKIJAT !
Turvallisuusmuseo kannatusyhdistys ry