Vartioinnin ja vartijakellon historiaa

Muistelu

Vartioinnin ja vartijakellon historiaa

Ammattimaisen vartioinnin (vartioimisliiketoiminnan) Suomeen toi Friedrich Thelen 1922, todennäköisesti Saksasta Latvian kautta eli Friedrich oli Latvialainen.  Yrityksen nimi oli Suomen Vartioimis ja Sulkemis Oy.  Thelenit aloittivat myös siivousliiketoiminnan 1950-luvulla.  Suomen Vartioimis ja Sulkemis Oy:n osti tanskalainen Falck 1997 ja on osa nykyistä G4S-yhtiötä.  Ensimmäinen vartiointia säätelevä säädös on asetus vuodelta 1944.  Silloin vartioimisliiketoiminta katsottiin kuuluvan kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuuteen eli se katsottiin liiketoiminnaksi. 

Vartijat työskentelivät niinkuin nytkin pääosin yksin kohteissaan ja heidän valvontansa muodostui tärkeäksi, jotta asiakkaalle voitiin osoittaa, että sovittu työ on suoritettu.  Ihmisistä kun 3 % on täysin rehellisiä 3 % täysin rikollisia ja loput vaihtelevasti tunnollisia sen mukaan kuin valvonta edellyttää (gaussin käyrän mukaisesti). 

Vartija kellon idea on seuraavaa; vartiointikohteeseen kiinnitetään niin sanottuja vetoavaimia niihin kohteisiin, joissa vartijan tulee välttämättä käydä. Vartija kyllä löysi lyhimmän mahdollisen reitin kahden avaimen välillä. Vetoavaimet ovat numeroituja siten, että jokainen avain on yksilöitävissä.  Aivan aluksi viime vuosisadan alussa avaimia oli 5-6 erilaista, hieman myöhemmin avaimia oli jo 12.  Näiden kellojen tarkkuus oli n. 15-30 minuuttia, jolla niität pystyttiin tarkistelemaan.  Kellossa oli pyörivä paperilevy, joko 12 tai 24 tuntinen kellosta riippuen, johon avain teki pienen reiän.  Kun kello avattiin niin paperilevy näytti siltä kuin sitä olisi tikattu ompelukoneella.  Tästä tuli sanonta, että vartija vetää tikin.

1950-60 luvulla tulivat kellot, joissa oli jo paperinauha ja erillinen värinauha, myöhemmin jäljentävät paperinauhat.  Vetoavaimet olivat jo avaimen näköisiä ja niiden haittaan oli kaiverrettu avaimen numero ensin ne olivat kaksi numeroisia (1-99) ja melko pian myös kolminumeroisia (1-999).  Tämä mullisti koko valvonnan uusiin näköaloihin.  Kellon leimauksen tarkkuus oli kaksi minuuttia eli leimauksista puuttuivat parittomat numerot, näin voitiin pudottaa leimauslaitteen leimojen määrä puoleen.  Kellon avaaminen leimasi paperinauhaan aina pienen pallukan kuvan, joten avaamisesta jäi aina merkki.  Kello avattiin ja lukittiin erillisellä K-avaimella, jota kutsuttiin kuningasavaimeksi.  Se jätti tietysti nauhaan K-merkinnän. 

Kellon koneistot olivat aivan tavallisia herätyskellon koneistoja ja herkkiä vioittumaan erikoisesti liipotin akseli katkesi melko helposti tärähdyksestä.  Siksi kellot suojattiin tukevilla nahkakoteloilla.  Myöhemmin (1970-luvulla) kelloihin tuli patterilla käyvät koneistot, jolloin niiden kestävyys parani huomattavasti.  Kellon painoi 1,6 kiloa ja sen lisäksi vartijalla oli taskulamppu, radiopuhelin, avainnippu, joka sekin painoi autopiirissä yli kilon. 

Vetoavaimet kiinnitettiin, ainakin kunnialliset liikkeet tekivät niin, kohteeseen pysyvästi kiinni johonkin tukevaan alustaan kuten seinään.  Monesti avaimen kiinnitys varmistettiin lyijysinetillä. Ulkona olevat avaimet suojattiin sateelta joko jollain kotelossa tai kumista/nahasta tehdyllä suojuksella.  Tällä yritettiin estää veden pääsy kellon sisään.  Vesi joko katkaisi paperinauhan tai vioitti kellon koneistoa.  

Nyt voidaan kysyä, keiden ammattikunnan edustajien työvuoron toimintaa voitiin 1970-luvusta lähtien valvoa kahden minuutin tarkkuudella. 

Suomen Teollisuuden Vartioinnilla oli aikanaan kolme päätoimista naista, joiden ainoa tehtävä oli purkaa kelloista nauhat liimata ne paperille ja tarkistaa vartijoiden suorittamat kierrokset.  Tämä oli täysin käsityötä ja yleensä pyrittiin tarkistamaan määrätty osa vartijoiden työstä.  Erikseen tarkkailtiin uusien vartijoiden työtä ja toisaalta niiden vartijoiden, joiden uskottiin lusmuilevan tai ”joustavan” työssään. 

Tapahtuiko näin? Helsingissä, jossa pääosin toimin, yöaikaan oli muutama yöbaari. Vartijoiden suosimat paikat olivat Eläintarhan ja Sofianlehdon Unionit sekä Punanotkossa ollut taksimiesten kahvila ja Sörnäisten rantatien e-huoltamo. Usein yöllä kahviloihin vaadittiin yötyökortti järjestyshäiriöiden välttämiseksi.  Yöbaarit olivat vartijoiden varsinaiset tietotoimistot. Baarin pöydällä saattoi olla rivi vartijakellon vetoavaimia, joita vartija veti tietyssä järjestyksessä määräajoin.  Tämä oli toisaalta harvinaista ja sana kiersi nopeasti työnjohdolle.  Tyypillinen lintsaus oli ottaa kauimmaiset avaimet ensimmäisellä kierroksella mukaan ja vetää niitä oikeassa kohdassa ja viimeisellä kierroksella laittaa avain takaisin paikoilleen.  Olin kerran ottamassa isoa kohdetta vastaan, jossa edellisen vartioimisliikkeen johtaja opasti kierroksen ja avaimen paikat ja samalla irrotti avaimet mukaansa. Avaimet olivat irrallisena koukuissa kiinni.  Kohteen edustaja kysyi minulta jälkeenpäin, että hän ei ymmärrä, miten kohde voitiin kiertää neljässä minuutissa, vetoavainten mukaan,  kun häneltä menee nopeasti kävellen 15 minuuttia.